Joel Haahtela
Tähtikirkas, lumivalkea
270s.
Otava, 2013
"Tragedian kotimaassaan kokenut nuori ylioppilas kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Nuorukainen etenee kirjeenvaihtajaksi uutistoimistoon ja vie lukijan lumotulle matkalle kiehuvaan Berliiniin, sen juovuttaviin öihin, ja myöhemmin kauas kolonisoituun Kaukoitään. Mutta onko asioita, joita emme pääse karkuun, jotka ottavat meidät kiinni vielä vuosikymmentenkin kuluttua?
Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja kirjoittaa ne puhtaaksi. Hän huomaa, ettei historian poispyyhkimä elämä ollut merkityksetön ja sen jäljet johtavat tähän hetkeen."
Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (Otava, 2013) on ollut kirjabloggaajien keskuudessa suuri hitti. Viime vuonna luin Haahtelan Katoamispisteen, enkä juurikaan syttynyt, joten odotukset Tähtikirkasta kohtaan eivät olleet korkealla.
Ja, noh, en innostunut tästäkään. Kieli on kaunista ja ajankuvat Pariisista ja Berliinistä kiehtovia, mutta jotenkin tarinan kulku ei kantanut. Miehen elämä on jumittunut menetettyyn rakkauteen ja kun aika haalentaa rakkauden muistoja, häviää myös elämästä jotain olennaista. Toimivinta kirjassa oli kielenkäyttö, teksti köyhtyy sitä mukaa kun vuodet kuluvat ja mies menettää kykynsä ilmaista itseään äidinkielellään vivahteikkaasti. Kielen köyhtymiseen vaikuttaa myös mielen hiipivä mureneminen.
Tähtikirkas, lumivalkea ei ollut missään nimessä huono, mutta ei vain kolahtanut. Minulla on jonkinlainen asenneongelma kirje- ja päiväkirjamuodossa kirjoitettuja romaaneja kohtaan enkä päässyt siitä yli tässäkään tapauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti